Samaan tahtiin

Sinä ja minä, kaksi nuottia

samassa laulussa,

aina soimassa, aina synkassa –

no, ainakin melkein.

Olemme yhdessä samassa soinnussa, 

kun äänet kietoutuvat toisiinsa, 

hiljaisuus ja ääni kohtaavat.

Tunnemme sävelten liikkeet, 

hengitämme samaan tahtiin, 

löydämme sen hetken, 

kun kaikki tuntuu oikealta, 

ja maailma pysähtyy.

Kuljemme elämää rinnatusten, 

pientä mutkaa kiertäen, 

välistä ojasta ylös hinaten, 

aina uudelleen nauraen, 

sille samalle vanhalle jutulle, 

joka on pysynyt matkassa mukana.

Sinä ja minä, kaksi nuottia

samassa laulussa,

elämän karikot koluten,

luomme oman musiikkimme,

väritämme todellisuuden.

Tiina Kukkula

Täällä minä olen, keittiössä!

Työt ovat äkkiä tulleet lapsekkaiksi

ja huutavat äitiä.

Pöytä katsoo anovasti

ja ruikuttaa siivoamaan itsensä,

kattila kiljuu kita ammollaan,

lattia potkii kintuissa ja kaipaa rättiä,

piano irvistää koirana pölyvällyjensä alta

– voi tätä iänikuista äitiyttä!

Yösydännä mies saapuu ja käpertyy kainaloon,

muuttuu pieneksi,

ja nainen tuo ─ hentoluinen ─ levenee mereksi,

ottaa vastaan toiveiden valittavat laivat,

muuttuu satamaksi ja unohtaa nimensä.

Eira Stenberg 

Herääminen

Rajuilmassa murtui kerran

minun purteni huoleton.

Tuhat kauhua koin sinä yönä

käsivarsilla aallokon.

Mitä rakastin, kaikki, kaikki,

läpi aaltojen hajosi.

Löi silmiini myrskyn siivet.

Vesi altani hajosi.

Niin ikuisen uneni halki

nous laulua mainingin.

Läpi luomien valkeni taivas.

Minä silmäni aukaisin.

Mitä näen: meri aamussa päilyy

sen aalloilla pilviä ui.

Mihin katson, mainingeilla

vain aamun pilviä ui.

Ja niin kuin en ennen, koskaan,

näen, tunnen kauneuden:

on salaista valoa täynnä

vesi, taivas ja tuulet sen.

Mitä merkitsi se, mikä hukkui,

en enää muistaa voi.

Näen vain, joku itkuni kuuli,

joku myrskyn kammitsoi.

Ja kun altani vajosi kaikki,

mitä koskaan rakastin,

joku kantoi käsillänsä

minut keinuun mainingin.

Saima Harmaja

Kehtolaulu

Niin hiljaa yli nummen

katsovat minuun lempeät yöt.

joina meren maininki

keinuu

ja laulaa

Rakastan keinuvaa kehtoa

ihmislapsen,

rakastan, rakastan

elämän hienoa luojan-kättä.

Kuulethan lauluni:

Hiljainen yö on rakastettuni,

näinä öinä

onni uniini kietoutuu,

näinä öinä

rytmini lankeaa

hyväilyjen ihmeelliseen poljentoon

Rakastan, rakastan sinua, Ihminen

Kirsi Kunnas 

Naisia kuvastimen äärellä

Kerro, kerro kuvastin,

minne oikein katosin.

Minne ohut sorja varsi?

Kuka yltäni sen karsi?

Minne silmän loiste syvä,

iho heleä ja hyvä?

Kerro, kerro kuvastin,

minne oikein katosin.

Kerro, kerro kuvastin,

itsenikö unohdin.

Jäivät lenkit, kuntokoulut,

töitä paiskin kesät, joulut,

itseäni piiskoin, riistin,

sisimpäni toiveet kiistin.

Kerro, kerro kuvastin,

itsenikö unohdin.

Vaikene, jo kuvastin!

Liikaa sinuun katselin.

Kuinka ruodit elämääni,

mursit ilon, käänsit pääni.

Ruokit syyttein, mielipitein,

kahleisiin sait monin sitein.

Vaikene jo kuvastin!

Oman tieni valitsin.

Anna-Mari Kaskinen

Amaryllikseni

Minun tyttäreni, amaryllikseni, kuinka kaunis oletkaan.

Hehkut upeassa kukassasi.

Loistat rohkeasti katseita keräten

piilottamatta vahvoja, punaisia terälehtiäsi.

Vartesi näyttää kestävän myrskytuulet.

Niin kuin varsi amarylliksen

sinunkin vartesi taittuu liian painon alla,

kaatuu kaltoin kohtelusta.

Liika hoiva saa sen kurkottamaan vapauteen,

kasvamaan liian pitkäksi ja ohueksi,

hennoksi kestämään kukkasi painon.

Siksi minunkin on annettava sinun kasvaa

yksin itseäsi kannatellen,

yksin voimasi löytäen.

Olen sinun juuresi, sinun mukulasi,

juurrutan sinut maahan, hoivaan ja annan ravintoa

Tiina Kukkula

Vaikka kaiken kadottaisin

Tarvitsen sinua tähän aamuun

Koivu tarvitsee vettä

Kevät pientä vihreää toivoa

Ja minä sormiesi harhailua tarvitsen.

Januskasvoinen miesnainen

Rakkaus, joka ei erota

Kumpi meistä tärisee,

Kun maa järkkyy alla.

Sulaudumme,

Aika kulkee ympyrää.

Hengitämme

Pitkää, nousevaa nuottia.

Tarvitsen sinua tähän aamuun

Kevään toivo,

pieni vihreä,

ihosi tuoksu,

koivun silkkinen pyjama.

Vaikka kaiken kadottaisin

Näitä en ikinä.

Katri Rauanjoki

Tyttärentytär

Hän nukkuu, liljannuppu pienoinen

nukkuu,

tuoksuu kuin tähti,

nukkuu

Ja me valvomme

Harmaat, kutovat leijonaemot

Jähmetämme raskaan liikenteen

Ilmojen liikkeen, sormellamme

luomme maan sotkan munasta

Koska meillä on nyt

Puhdas alku, kaiken siemen

Kaiken ydin, kaiken kauneus.

Eikä meidän vahtivuorollamme

Kukaan

Mene

Tähän

Makuuhuoneeseen.

Katri Rauanjoki

 Keskikesä

Tässä tämä on

kuin puolikas paperilehteä

keskikesän lämmin aamu

ruusut täydessä kukassa

vadelmat mehustumassa.

Kun kerrankin on aikaa.

Lapsi ei mahdu samaan

paitaan kuin eilen tai

samoihin aatteisiin.

Lapsen peilissä on aikuinen

Minun peilissäni äidin

Äidin peilissä mummon kuva.

Kuka meistä nousee aamulla

Ja minkälaiseen kipuun?

Tässä tämä on, vaihdetaanko lukuvuoroa?

Voin olla rauhassa tarpeeton

Lähteä milloin haluan

Lahjoittaa lupiinikimppuja

Kun kerrankin on aikaa.

Palata takaisin polkuja

Jotka veivät hetken juhlaan

Kerään kasaksi poislähteviä

Toiseen kasaan taloon jääviä

Kolmanteen kerään epätietoisia

Ja tuuli sekoittaa pinoni

Kuin väsynyt peluri korttipakkaa.

Tässä tämä on

Ehkä puolivälin tienoilla

Kun osaa valita taistelunsa

Ja olla tarvittaessa hiljaa

Olla kiitollinen tai raivoisa.

Kun mikään ei ole nupussa.

Kun kerrankin on aikaa.

Katri Rauanjoki

Olen tyttö, ihanaa!

Noussut maalle äskettäin

santaisin rantakaurapäin.

On navahtunut valkama,

joka minua unelmoi.

Lepät seisovat lumottuina,

taskuruohot hymyilevät,

kukkasilmät leviävät,

tunnollinen tuuli unohtaa,

puhaltaa rantamännyn pipiin,

kun tulla mullahtelen,

kömmähtelen kaaliperhosia,

västäräkkejä, matosäkkejä,

lennähtelen ruoholaukkaa,

Ilo pirskahtelee, pistelee,

joka naarmussa:

voi ei, tämä on kyllä,

liikaa, ihanaa!

Merja Virolainen